Do they know it's x-mas?

No taalla ainakin tiedetaan etta joulu on saapunut.
Pari paivaa sitten Keeley kurkotteli loftin katkoihin ja loysi muovikuusen ja paljon koristeita. Muovikuusi itseasiassa ei nayta yhtaan huonolta, ja siina on jopa kapysiakin. Laitettiin joululaulut soimaan ja oksa oksalta kokosimme taman sesongin hittipuun. Paatettiin koristella puu oikein tyttomaiseksi, silla tamaa jaanee Keeleyn ainoaksi jouluksi, ilman miehenpuolikkaan ja vauvan vaatimuksia. Ja jos Keeleyn mahasta kevaalla putkahtaa poika, tuskin muut perheenjasenet tulevaisuudessa lampenevat pinkeille enkelikoristeelle. Eli nyt on sitten oikein tsubumainen kuusi kotona tuomassa tunnelmaa. Onneksi Toby on niin rento koira ettei alkanut narttuilemaan ja ehkei sen miehuus tyttomaisesta kuusesta horju.
Taalla myos ilmeisesti joulukoristeet laitetaan esille pari viikkoa aikaisemmin jouluaattoa/paivaa (tai jopa aikaisemminkin). Ja uhhuh, onhan kaikenlaista jo nahty..talojen julkisivut taynna jouluvaloja, joulupukkeja ja muuta salaa. Osa on tosi mauttomia, mutta mauttomuudessakin jotenkin viehattavia. Talot riisutaan jouluasuistaan pari paivaa aaton jalkeen. Joten sambluuna on hiukan erilainen kuin Suomessa.

Mulla on uusi intohimo ja se on jacked potato, ja taytteena tonnikala. Laheisesta kahvilasta saa ostettu neljalla punnalla aterian jossa on ihanan iso pottu, ja siihen paalle tonnikalamajoneesi-sorsselia ja salaattia kylkeen. Semmoisenko vetasee naamariin, on ahky seuraavaksi 4 tunniksi taattu. Nam.

Valvoin eilen melkein kolmeen kun tein klassisen virheen..ja se oli suklaan mussutus 11 illalla. Katsoin Silent Hill elokuvan, ja olin jo valmista kauraa petiin, kunnes telkusta tuli Kylie Minouguen keikkadokkari ja sitten viela Carpentersien historiikki. Juuri pari paivaa sitten kuuntelin ihastuttavaa:" Rainy days and mondays"- biisia ja pohdin etta mikakohan tamankin sisarusparin tarina olikaan ja sieltahan sita alkoi sitten tulemaan. Tiesin etta Karen kuoli 80-luvun alussa anorexiaan, mutta siihen se tietous sitten jaikin. Voi sita Karenia, kun naisella on noin mahtava aani ja tulkintakyky, pitihan sitten jotain tollasta tapahtua! No, kornisti voi todeta etta aani kylla jatkaa elamistaan fanien sydamissa.
Karenin lommoposket kummittelivat koko yon unissa ja piisit jankkasivat paassa. Aamulla kello soi ysilta ja otin taksin Denbigh High-Schooliin ja menin Davidin mukaan one-in-one keskusteluun. Oli outoa hyvastella opettajattajat ja nuoret ja sanoa etta hyvaa elamanjatkoa! Mutta tata kai tama on..elama. Taynna kohtaamisia.

Viimeista viikkoa siis viedaan. Ihan innolla jo odotan karjalanpiirakoita, kissan hipsutuksia, ruisleipaa, kunnon kahvia ja tietysti rakkaani kainaloa. Olen myos huomannut olevani jokseenkin pakkomielteinen lapin lumitilannetta kohtaan. On itkupotkuraivarit lahella, jos pohjosessa on musta joulu ja jaatavaa tihkua sataa niskaan. Mie en vaan suostu sellaseen.

Viime viikolla myos harrastin ahkeraa kanavasurffailua, ja siinahan on hyvin tarkeaa kaden ja silman kordinaatio. Eli samalla kun vaihdat kanavaa, sun taytyy lukea screenilta mika ohjelma on kaynnissa ja jotenkin luoda jonkinlainen mielikuva siita, olisiko se mahdollisesti jotain sellaista mika voisi kiinnostaa. Olen muuten nahnyt taalla tosi hyvia dokkareita. Erityisesti dokkari ajasta ja pyhasta sodasta oli tositosi hyvin tehty. Toivottavasti ne nakyvat myos jossain vaiheessa Suomessa. Niin, mutta siis surffailin kanavia, ja elokuva Light's in the dusk tuli sattumoisin joltain leffakanavalta. Kattelin vahan aikaan, ihmettelin nanosekunnin ajan miksi tama vaikuttaa niin tutulta ja hmm, tuli jotenkin kotonen olo. No perkules, sehan oli Kaurismaen elokuva!

Mulla on muuten ek aa kertaa elamassani hiukan koti-ikava. Ja paa taynna uusia suunnitelmia ja kiva paasta niita venxlaamaan kotosuomeen. Niin ja mietin etta eihan mulla ole kauhesti mitaan kerrottavaa, kun palaan.. silla olen kirjoittanut paivieni kulusta tanne. No, saanpahan sitten kysella kanssatoverieni kuulumisia urakalla :)

Nyt suostun autokyyti tarjoukseen, joka vie mut kotiin. Eli adios ja jarjeton morjens!

Ja joulupukki matkaan jo kay..

No niin, viime kerralla oli pää jotenkin ihan jumissa, joten kokeilen nyt kirjoittaa vähän syväluotaavamman blogilogisen.
Aurinko paistaa ja me nukuttiin Keeleyn kanssa miltei yhteentoista. Olen tämän päivän kotona tekemässä raporttia, kun ei tuolla toimistolla oikein saa kaipaamansa rauhaa. Keeleyllä on puolestaan ensimmäinen ultrakuvaus, ja mieki oon ihan jännityksessä mukana. Leikittelinkin ajatuksella että Keeleyllä on ensimmäiset treffit vauvansa kanssa parin tunnin päästä , eli ei ihme jos jännittää!

Toby taas istuu tuossa sängyllä sen näköisenä, että kohta pitää lähtee leikittään. Voi että, ikävä tuota koiruutta tulee. Onneksi on kotona odottamassa kissuus, että saa jotain eläinkunnan edustajaa halailla.
Eilen kävin Mugsyn kanssa kaduilla vähän haahuilemassa. Viimoset 2 kuukautta on yritetty tiistaisin päästä katutyöhön (eli kuljetaan lähiympäristössä, jututetaan nuoria ja vähän tsekkaillaan onko jossain jengien kokoontumispaikkoja tms.) mutta joka ikinen kerta on satanut vettä! Vaikka aamu on ollut aurinkoinen, iltapäivällä alkaa semmoinen vesipisaroiden leikki ulkona ettei sinne lähde nuoriso-ohjaajat, saatikka nuoret. Mutta eilen sitten onni potkaisi. Aamulla satoi vettä, mutta iltapäivällä kirkastui. Ilman huonoa onnea ei kuitenkaan selvitty, sillä Mugsyn auto oli tehnyt tenkkapoot. Ilmeisesti akku oli simahtanut tms. ja tietty se vähän pilasi tunnelman.
Kävimme Starlight- nimisellä nuorisotilalla kotvasen pyörimässä ja siellä oli yksi työntekijä Derick, joka vaikutti tosi hauskalta tapaukselta. Hän oli kovin kiinnostunut Suomesta ja oli muutenkin pirteä tapaus, se sai mut ja Mugsyn hyvälle tuulelle. Lähdimme kiertelemään lähitienoita ja jos Farley Hill:in nuokku olisi auki, kävisimme siellä.
On tuo Mugsy kyllä älytön tyyppi. Ulkona oli jo pimeää, mutta tyyppi tunsi jokaisen nuoren joka käveli, muisti nimen ja nuoret olivat iloisia nähdessään Mugsyn.
Vaikka keskustelu oli pääsääntöisesti: ”hei, mistä tulet, minne olet menossa ja mitä kuuluu”mutta se tapa, jolla nämä nuoret suhtautuivat Mugsyyn oli kunnioittava ja hyvinkin toverillinen. Ja osasyynä on juuri se, että Mugsy on itse kasvanut niillä kaduilla, tehnyt tyhmyyksiä ja tietää millaista on olla kiihkeä, aasialainen nuorimies Lutonissa.
Kyselin myös paljon muslimien elämäntavoista, kuten siitä kuka päättää että nainen käyttää burkhaa, sillä sellaisia näkee myös Lutonissa. Mugsy sanoi että kyllä ne naiset itse sen valinnan tekee. Hän myös nauroi että ehkä Pakistanissa, jossain kylässä, on joukko naisia jotka ihmettelevät miksi länsimaalaiset naiset käyttävät minihameita?! Niinpä niin.
Kysyin myös siitä, millä tavalla suhtaudutaan naisten koulutukseen ja hän sanoi että siihen aina kannustetaan. Länsimaalaistunut muslimi on hyvin tasa-arvoon pyrkivä. Hän myös sanoi että esim. idänmaissakin naisten koulutukseen tähdätään. Esimerkiksi siellä, jos nainen haluaa mennä lääkäriin, se pitää olla naislääkäri. Mistäs niitä naislääkäreitä saataisiin, jos ei annettaisi naisten kouluttautua?? Eihän kukaan mies haluaisi että jos oma äiti sairastuisi, eikä olisi lääkäreitä lähettyvillä. Jälleen uuden näkökulman avaus. En nyt sano että tämä on koko totuus, mutta osatotuus, jota meille ei kerrota. Ainakaan kovinkaan avoimesti.

Näin unta viime yönä että olin muuttamassa Amsterdamiin. Ei yhtään huono uni. Yritin etsiä hollannin kielikursseja, mutten jostain syystä löytänyt niitä. Etsin varmaan väärästä paikasta. Olisi ihana osata kieltä paremmin. Mulla on jonkinlainen sanavarasto, mutta kielioppi ym. on ihan hepreaa. Kun tulin Damin reissulta takaisin, lipsautin hollantia ja kun olin hollannissa, lipsautin ruotsia. Jota siis en osaa miltei lainkaan.
Tulevat kielikokeet koulussa hermostuttaa jo valmiiksi. Grh. No, nyt alan tekemään sitä, miksi otin vapaapäivän töistä, eli viestinnän ilmaisutaidot kurssin esseetä. Tai ehkä leikin kotvasen vielä koiran kanssa..

Moii!

Nain sita ollaan taas takaisin arjessa kiinni.
Viime viikko meni hiukan harakoille, kun tein toita kotoa kasin (eli raportteja) ja sitten torstaina pyyhalsin Lutonin lentoasemalle ja Amsterdamiin. On taa vahan toista kuin kotosuomessa. Tunti sinne, tunti tanne ja olet uudessa maassa. Nopeasti ja mukavasti.
Tai no, passintarkastuksessa UK:n paassa sai jonotella 45 minuuttia, ja lento Damista- Lutoniin oli aika mystinen kun oli jo pimeaa, ja sumuista. Torkuin ja valilla aina kurkkailin missa mennaan, ja kun ymparilla oli vain pimeaa, oli fiilis valilla hiukan tajunnan tuolla puolen.

Oli kylla todella hyva nahda tuttuja naamoja seka olla ns. kotona. Huomasin myos olleeni jonkinlaisessa tunnetyhjiossa, kun ei sellaista sydanystavaa ole taalla. Joten oli tosi kiva vaan jutella Manoukin kanssa ja nahda hanen siskoa ja vanhempia. Eli nyt jalleen uudessa iskussa!
Saa Amsterdamissa oli suht' kurja. Vetta tuli ja eilen satoi jopa lumihaituvia. Lutonissa puolestaan paistaa aurinko ja saa on jalleen hyvin syksyinen. Pari viikkoa viela ja sitten koti kutsuu,nyt on jo sellainen olo etta kivaa tulla.

Edessa on viela paiva Lontoossa, kaydaan Keeleyn kanssa (toiv.) katsomassa joku teatteri-esitys, ilta tyoporukan kanssa ja hiljalleen pakkailua..
Siis mulla ei nyt liiku paassa mitaan. Joten jatkanen joskus toisella kertaa.

koiranelamaa ja -saata.

Hahaa, mulla on ollut niin lystikäs viikonloppu tuon koiran kanssa, ettei ole tosikaan! Olisikohan Tobylla jo ikävä Keeliä sillä sen verran antaumuksella koira on ollut mun kimpussa.
Jos olen koneella, sitten pitää heittää palloa, tai vähintään hypätä syliin. Jos syön, sitten aloitetaan sellainen kerjääminen että ammattilaiset punastuisivat. Nyt kun päätin oikaista sängylle tekemään viestinnänkurssin tehtävää, alkoi sellainen rumba että en voinut muuta kuin nauraa. Koira punnertaa peiton alle, ja haluaa tietysti sinne missä makoilen, tai sitten pitää mennä loikoileen kirjani päälle tai tietokoneen eteen. Aamuisin, heti jos näytän heräämisen merkkejä, saan sata ja tuhat pusua ja jos laitan kädet kasvojen eteen, koiruus vaan raapii naaman taas näkyviin. Joka yö mulla on myös oma lämpöpatteri peiton alla, kun Toby haluaa nukkua mun vieressä niin että joku raaja koskee mua. No ei ainakaan ole kylmä.

Eilen päätin lähteä vähän seikkailemaan viereiseen kaupunkiin. Olin kuullut että siellä on iso ostoskeskus ja matka taittuisi kätevästi bussilla. Ensin odotin bussia väärällä kadulla ja sitten kun vihdoin pääsin onnikan kyytiin kuulin että matkaan tuhraantuisi 1,5-2 tuntia. Jaha, eli kiertoajelu luvassa. Päiväsaikaan se olikin ihan kiva retki kun ajoimme parin pikku kylän läpi ja maisemat vaihtuivat vinhaan. Kun pääsin Milton Keynsiin oli kello jo yli puoli kolme ja tiesin että kaupat sulkeutuvat 17-18 maissa. No, urheasti nokka kohti shoppailutaivasta. Harmi kun pari tuhatta muutakin oli päättänyt tulla. Ruuhkaa, kuumaa, vaatteita, ruokaa, joululauluja, hikisiä miehiä ja iniseviä lapsia, siitä oli mun lauantai tehty.
Ostoskeskus oli suuri ja mahtava. Mutta jotenkin hyvin vaikeaselkoinen ja olin hukassa suurimman osan ajasta. Ulkona oli myös iso markkinatori jossa myytiinkin sitten kaikkea taivaan ja maan välillä. Loppujen lopuksi löysin paidan ja liivin.
Kun sitten päätin kotimatkan alkavan oli jo pimeää. Jokainen joka on vähänkään reissannut muistaa hyvin vitaalin ohjeen; jos olet uudessa paikassa, älä koskaan saavu sinne pimeällä. Tässä tapauksessa; jos olet ollut uudessa paikassa vasta pari tuntia, älä lähde etsimään lukuisista bussipysäkeistä sitä omaasi pimeällä. Mutta kyllähän sinä lähdet kuitenkin, sillä et pääse muuten kotiin!
puoli tuntia jäisessä säässä hytisemistä, parilta(kymmeneltä) bussikuskilta neuvoa pyytämistä ja vihdoinkin oikealla bussipysäkillä! Kun bussi kaartoi ostoskeskuksen takaa, huomasin että ostoskeskuksessa oli myös siipien siipi, eli en tainnutkaan nähdä koko ostaria koko komeudessaan. Just, niinpä niin.

Eilen oli tarkoitus lähteä käymään Marjan ja Paulin kanssa jossain, mutta tulin niin myöhään kotia että ennemmin lämmin suihku ja lämmin ruoka houkuttelivat. Tänään olen pyykännyt (kyllä, pyykkimuija on pyykkimuija myös ulkomailla!) ja siivonnut kun Toby haetaan keskiviikkona Keeleyn äidille, itse lähden torstaina Amsterdamiin ja Keeley tulee kotiin ulkomailta perjantaina. Apua, 3 viikkoa enää! Olisin halunnut käydä Liverpoolissa tms. mutta nyt ei taida aika enää antaa periksi. Tämän viikonlopun olen kaivannut rakasta Tuomasta aivan kauheasti ja sinällänsä on kivaa tulla jo kotio. Mutta eipä tässä ole kyllä ollut hätäpäivää muutoin.
Huomenna menen tsekkaamaan Diverse FM:n lähetyksen, jossa nuoret tekee lähetystä. Muutoin onkin ihan rento viikko. Voin vain kuvitella kuinka hiljaista toimistolla on, sillä Joan on tämän viikon Afrikassa työmatkalla.

Sää on ollut hyvin erikoinen koko viikonlopun. Luin uutisista että Damissa on jouduttu perumaan lentoja lumimyrskyn takia ja tännekin ennusteltiin lunta. Juu, ei oo näkynyt.
Perjantaina käytiin työpaikan porukan kansa pitsalla ja vaivainen 5 minuutin kävelymatka sai lapintytön hytisemään. Tänään aamulla satoi kaatamalla vettä ja sitten kuin taikaiskusta, aurinko paistoi vartin verran ja taas satoi ja sitten oli puolipilvistä ja taas satoi.. no, viesti siis varmasti meni perille, epävakaista on ollut.
Tämmöttiis tällä kertaa.

Otsikko :)

Hurrr, ulkona oli tänään kylmä! Jopa jäätävää. Tänne on povailtu ihan lumisateita viikonlopuksi joten jännä nähdä mitä pilvet tuovat mukanaan.
Aamut ovat kyllä usein parhaita. On ihanaa kävellä auringonpaisteessa töihin, seurailla lukuisia talorivejä ja kaukana siintävää kumpuilevia metsämaisemia.

Mie olin tällä viikolla oikein radiossa täällä. Kyllä, debyytti englanninkielellä on nyt tehty! Mun pomoa Joania pyydettiin paikalliseen pikku(paikallis-)radioon puhumaan Safer Luton Partnershipin (SLP) työnkuvasta ja halusin ehdottomasti tulla mukaan. Tämä Diverse FM on vähän niin kuin Lähiradio Helsingissä. Alasta kiinnostuneilla nuorilla on siellä oma ohjelmapaikka, myös paikalliset toimijat voivat pitää omaa ohjelmaansa ym. ja kaikki toimii vapaaehtoisperiaatteella. Kuitenkin asemalla on uskonto ja politiikka sellaisia aiheita, joita ei käsitellä ohjelmissa. Ja juuri kun luulitte että ne ohjelmat voisivat olla mielenkiintoisia.. No ei, hyvältä systeemiltä se vaikutti.

Saavuimme radiolle Joanin kanssa kovalla hopulla, kun jokainen kadunpätkä mitä yritimme ajaa, oli yksisuuntainen. Eli täydellinen kouluesimerkki tapauksesta; kävellen olisit jo perillä.
Eli juoksujalkaa studioon ja ei muuta kuin hösseliksi. Juontaja oli 50-vuotias harmaahapsi joka oli tekniikan vuoksi ihan pannareissa ja kieli keskellä suuta laskeskeli minuutteja mainoksista ym. Hän myös sanoi Joania useita kertoja Jennyksi. Aina luottamusta herättävää sanoa väärällä nimellä haastateltavaa, ehkä tässä se koulutuksen puute näkyi, grhm.
Tunnin haastattelua ryyditti nykynuorisonmusa ja itse jutustelutuokiot menivät tosi hyvin ja toivonkin että kuulijoita oli radion äärellä paljon. Aiheet risteilivät muun muassa, mitä tehdä jos asuinalueellani on levotonta ja nuoriso rellestää, neuvoja jos kärsit tai epäilet että jossain on kotiväkivaltaa ja siihen mitä syrjäytyminen tarkoittaa.
Lopussa Joan puhui työharjoittelupaikoista joita SLP tarjoaa ja kuin taikaiskusta minä olin paikalla, kertomassa miksi olen Lutonissa, olenko viihtynyt ja millaisia ongelmia suomalaisilla nuorilla on? Yllättävän hyvin se meni, vaikka alussa olin ihan varma että alan pölöttämään hermostuksissani suomea, änkytä, piipitän, kailotan tai muuten vain sössötän jotain fingelskaa. Loppukaneettina väläytin hymyn ja sanoin iloisella äänellä; youngsters’ are youngsters anywhere!

Kävellessäni studiolta kaupunkiin olin jostain syystä tosi onnellinen. Päivä oli kaunis, ja ehkä jännitys laukesi ja olo oli kuin maratonin jälkeen. Menin vähän jumppailemaan ja uskaltauduin elämäni ensimmäistä kertaa spinningiin, joka oli 30 minuuttia. Ja johan pomppas! Hiki lensi ja veri maistui suussa. Siitä sitten lämpimään saunaan ja treffaamaan Marjaa. Marja on samasta koulusta mun kanssa ja hän oli viime kesänä parin koulukamunsa kanssa ja tuolloin löytyi uusi poikaystävä ja nyt Marja oli käymässä Lutonissa ja mulla mahdollisuus puhua SUOMEA jonkun kanssa kasvoittain, ekaa kertaa yli 2 kk!!!! Ja niinhän siinä kävi että aluksi piti ottaa yhet siiderit, mutta loppujen lopuksi me juteltiin pitkälle iltaan ja tänään vähän väsytti töissä. Mutta oli kyllä ihanaa puhua omaa rakasta kotikieltä. Ei tarvinnut turhia miettiä miten kuvailla jotain, tai miten selittää jokin asia niin, että toinen ymmärtää sen varmasti oikein. On tärkeää tulla ymmärretyksi ja ymmärtää.

Nyt siis vietän rauhallisen koti-illan suklaata syöden ja töllöä katsellen. Ensiviikon loppupuolella lähen käymään Amsterdamissa viikonlopun ja sitten onkin vielä pari viikkoa jäljellä ja mie tulenkin jo takaisin.. aika on todellakin lentänyt.

Jotain nasevaa.

Isiltä tuli vähän noottia, etten ole päivitellyt blogia. Joten tässä sitä nyt tulee. Sunnuntai ja vettä sataa. Viikko on ollut vaihteleva sään ja fiilisten osalta. Jaha, ja isiltä tulikin juuri tekstiviesti, näin se telepatia toimii :)

Niin, en tiedä olenko tulossa kipeäksi, ollut normaalia keskittyneempi vai alkaako tämä englannin vääntäminen hiukan väsyttää. Kuukausi vielä ja sitten alkaa kotimatka. Ihan kivaa päästä jo normaaliin elämänrytmiin mutta olen kyllä viihtynytkin täällä erinomaisesti.

Työviikko meni todella nopeaa. Kävin jälleen tiistaina paikallisella ylä-asteella tsekkaamassa kiusatut/kiusaajat työpajan toimintaa. Kiusaajien tunti oli vauhdikas, mutta viesti alkaa selvästi hiljalleen mennä perille. Rajab kävi läpi kiusaamisen erilaisia tapoja ja sitä, että vaikka se itsestä tuntuu viattomalta läpän heittämiseltä, se ei välttämättä tunnu siltä toisen näkökulmasta. Erityisesti se herätti mielenkiintoista porinaa, kun kävimme läpi kiusaustavat ja sitten sen mielikuvan, jos joku tekisi tuolla tavalla sinun siskolle tai veljelle, mitä tekisit? Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyseinen käytös on todella typerää.
Kiusattujen tunti olikin sitten aivan toisenlainen. Aloitimme lämmittelyleikillä, ei mitään vaikutusta. Tein heille haastattelu harjoituksen, ja senkin tekeminen oli työn ja tuskan takana. On todella vaikeaa aktivoida ryhmää, joka ei halua tulla aktivoiduksi.
Ensi viikolla on vika viikko. Jännä nähdä onko työpaja saanut mitään positiivista aikaan. No, eipä siitä ainakaan harmia ole ollut.

Pyrin myös käymään joka viikko työkaverini Mugsyn kanssa kiertämässä lähialueita autolla tai jalkaisin. No, sattuneesta syystä (sade) on aina pitänyt huolta siitä että kierrot on tehty autolla. Mutta mikäpä siinä, mukava huristella ja jutella asioista. Kerroin Mugsylle että suomalaiset saunoo nakuna ja pienestä pitäen vanhempiensa kanssa ja myöhemmällä iällä kavereidensa kanssa, sukupuolesta riippumatta. Hyva ettei ajettu ojaan, niin hämmentynyt hän oli. Täällä saisi syytteet niskaan, jos esim. 50-vuotias mies olisi samassa saunassa 15-vuotiaan pojan kanssa, alasti. Juupa juu, Suomessa tuolla ajatuksella saisi poliisit olla jatkuvasti passittamassa oven vieressä, ettei vain näin pääsisi käymään.

Olen myös tehnyt kulttuurienvälisistä vuorovaikutuksista esseetä. Koska Lutonissa puhutaan yli 70 kieltä, ei tämän aiheen tarkasteleminen ole kovinkaan vaikeaa.
Kielikyvyn lisäksi olen myös saanut kulttuurikylvyn. Suurin osa ihmisistä kenen kanssa olen täällä tekemisissä, on kulttuuritaustaltaan tai uskonnoltaan erilainen kuin minä. Ehkä mun haasteena onkin ollut perusbrittien tapaaminen.

Käytiin perjantaina katsomassa Davidin kanssa Elvis in Las Vegas- show. Oletin sen olevan musikaali, mutta se osoittautui ns. keikaksi, jossa Elvikseksi pukeutunut mies ja taustalaulajat olivat 60-luvun tunnelmassa kiinni ja loppubändi oli pukeutunut mustiin ja yrittivät olla näkymättömiä.
Elvis oli hyvä, mutta sen pelvis oli vissiin jäänyt kotiin. Taustalaulajat olivat nättejä, mutta he lauloivat aina joko liian korkealta tai liian matalalta.
Kuten kunnon musiikkielämykseen kuuluukin, virvoitusjuomia olivat saatavilla ja teatterin baari oli kovassa käytössä. Loppuillasta yleisöstä kuului ”I love You Elvis”- huutoja.
Vaikka koko keikka oli aika korni, se oli myös kornilla tavalla viihdyttävä. Biiseistä, Bridge Over Troubled Water sai kyyneleet silmiin ja Hound Dog taputtamaan, eli mikäs sen parempaa.

Keeley lähti poikaystävänsä Simonin kanssa lomailemaan Barbadokselle kymmeneksi päiväksi. Nyt ollaan Tobyn kanssa kahdestaan. Käyn loppukuusta myös pyörähtämässä Amsterdamissa viikonlopun.
Jos siellä on jo lunta, pitäkää siitä kiinni kynsin ja hampain. Kiitos.

Fireworks and agony

Tämä viikko on ollut hiukan tuskainen, koiran näkökulmasta katsottuna. Tällä viikolla on juhlittu jotain tyyppiä, ja mikäpä mukavampaa kuin osoittaa kunnioitusta ilotulitteilla. Koiraparka vaan on ollut ihan hätää kärsimässä. Toby on piskuinen terrieri ja ilmeisesti luonteeseen kuuluu kodinpuolustaminen, vai mikä lie.. ja aina kun ulkona paukkuu ja rätisee, koira tahtoo ulos haukkumaan. Jos sitä ei päästä ulos, koira raapii ulko-ovea ja haukkuu. Eli olen ollut koiruuden henkilökohtainen portieeri. Hermot olivat riekaleina lopullisesti siinä vaiheessa kun koira päätti aloittaa huutokonserttinsa kello 12, yöllä.

Muutoin kaikki on tosi kivasti. Aika on hujahtanut ja vähän yli kuukausi on jäljellä. Työrintamalla tämä viikko on ollut todella mielenkiintoinen. Olin tiistaina eräällä yläasteella työkaverieni Davidin ja Rajabin mukana, seurailemassa mitäs ne pojat oikein puuhailevatkaan työaikanaan.
David teki one-in-one tapaamisia nuorien kanssa joilla on ongelmia koulussa. Olin parissa tapaamisessa mukana ja ne olivat hyvin avartavia. Eräskin poika, jolla oli vähän kiusaajan vikaa, on perhetaustan puolesta saanut huonot kortit. Isä on ollut vankilassa, enot ja sedän ovat huumebisneksissä mukana, ja suurin huoli onkin siinä, ettei poika vaan ajaudu viemään huumepaketteja sukulaistensa painostuksesta paikasta A, paikkaan B. Tätä kuulema tapahtuu usein, erityisesti kun diilaajina on aasialaisia. Nuoret kunnioittavat niin paljon vanhempiansa, etteivät voi kieltäytyä tehtävästä, ja tietty suurena houkutuksena on raha. Nuori poika saa 100 puntaa kun vie paketin ja jos hän jää kiinni, rangaistuksena on sakko. Jos vanhempi jää kiinni, tulee yli 9 vuotta vankeutta. Ei tarvitse olla mikään Einstein pohtiakseen miksi tätä tehdään. Tämä poika tuskin myöskään voi toteuttaa unelmansa poliisinammatista sillä täällä perheen rikosrekisteri vaikuttaa asiaan.
Mutta ei se koko päivä ollut pelkkää itkua ja hammasten kiristelyä, sillä mukana oli myös todellinen menestystarina. Poika joka oli 2 vuotta sitten ollut "paha poika", ja koulu tai muutenkaan "kunnolla oleminen" ei ole kiinnostanut. Poika kiusasi muita, lintsasi ja oli aggressiivinen. Davidin kanssa poika kävi paljon keskusteluja, vihanhallintakurssilla ja aloitti urheiluharrastuksen. Nyt hän on oppilaskunnan jäsen, ja jalkapallo joukkueen kapteeni. Hän myös varmaan siirtyy Safer Luton partnership:iin vapaaehtoistyöntekijäksi.
Rajab puolestaan pitää seuraavat 3 vkoa kiusaamisesta työpajaa. On tunteja kiusaajille, ja kiusatuille. Ehdin kiusattujen tunnille ja kaikki olivat tyttöjä ja todella hiljaisia. Toivottavasti heillä kielenkannat kuitenkin aukenevat tulevaisuudessa.

Päivään myös liittyi tekijä X. Eli kouluruokailu. Jamie Oliverhan päätti joitakin vuosia sitten laittaa brittiläisen kouluruuan uuteen uskoon, ja niinhän hän myos teki. Ennen vanhaan koulussa oli joka päivä ranskanperunoita, sipsejä ym. upporasvaan upotettua ruokaa. No, nyt ranskiksia saa kerran viikossa (pe) ja muutoin ruuan pitäisi olla suht’ terveellistä.. kuten spagettia ja jauhelihakastiketta, jossa ei ole juurikaan lihaa. Mun valinta olisi ollut tonnikalapasta, mutta sitä oli jäljellä vain lusikallisen verran, joten sain kasvispiirakkaa. Salaattia oli pienessä kulhossa(lue kuivia kurkuviipaleita) ja tiskiltä sai limukkaa, tuoremehua tai vettä. Leipää ei ollut laisinkaan. Niin ja tietysti kouluruokailuun kuuluu myös jälkiruoka. Ja mikäpä parempi kuin ison miehen nyrkin kokoinen pulla, omenapiirakkaa tai joku klönttinen kiisseli joka ei ollut marjoja nähnytkään. Ruokailutila oli jotenkin aneeminen ja kouluruoka oli maksullinen. Piti taas pinnistää huulet yhteen, etten olisi sanonut paria valittua sanaa. Yritän harjoittaa tätä ajatustapaa että vaikka se ei ole tehty ihan järkevimmällä tavalla, se ei tarkoita että se on väärin, se on vain erilainen. Erilaisuudesta puheen ollen, Obama teki sen! Mahtavaa että nyt uudet tuulet puhaltavat jenkkilässä. Tänään juuri kuuntelin puoliamerikkalaisten työkavereideni keskustelua siitä (ja he ovat myös mulatteja) että tämä on antanut uutta luottoa nuorille tummaihoisille miehille jotka eivät normaalisti äänestäneet laisinkaan. Ja useat vanhukset eivät koskaan uskoneet tämän päivän tulevan. Täällä myös haastateltiin jotain politiikan tutkijaa jolle esitettiin argumentteja siitä, ettei Obama ole oikeaoppisesti musta, sillä toinen hänen vanhemmistaan on valkoinen. Tutkija herra oli myönnellyt hiukan, mutta lisäsi loppuun että kyllä se Obama aika musta on! Tuli muuten mieleen, että mun koneen automaattinen kieliasun tarkastaja ei tunnista Obama-sanaa.. Bushin se tunnistaa :)

Kauheen pitkiä romaaneja mie taas kirjoitan. Mutta rauha siis maassa, ja kaikki on hyvin. Pari huomiota tähän loppuun vielä.. Se on totta että britit on kyllä ystävällisiä. Tänään kävin paikallisessa Tescossa (ruokakauppa) ja siellä 2 kiinalaista (Lutonissa on paljon kiinalaisia vaihto-oppilaita, tämän kylän yliopistossa on ilmeisesti ihan arvostettu bisnespuoli) passitti hyllyn juurella ja mölötti ties mistä. Vieressä oleva brittimies kysyi: pardon, can I help you? Eli apua kyllä saa, usein pyytämättäkin. Täällä myös puhutaan ihan sumeilematta tuntemattomille. Kuten tänään kun kannoin painavaa laatikkoa, joku pulska mies istui sohvalla, katsoi mun ähkimistä lootan kanssa ja huusi että taputa, hei tyttö taputa mulle! Ei tartte auttaa, pittää vaan vithuilla, suatana!

Poskisuudelmat. Se on myös kimurantti aihe. Hollannissa siihen ehti jo tottua, että annetaan poskipusuja ja yleensä kolmisen kappaletta. Täällä sitä harjoitetaan myös, mutta ilmeisesti alkuperästä riippuen, määrä myös vaihtelee. Joten nyt kun olen vihdoin ”uskaltautunut” pussausetäisyydelle, on uusi ongelma esiintynyt.. eli montako kertaa, ja kummasta poskesta aloitetaan. Ja mitä jos toinen haluaakin muiskautukset molemmille poskelle, tai jos se onkin yhdenposken naisia/miehiä, ja mie tarjoan jo toista ja sitten pyörittelen päätäni kuin ties mikä hyrrä, ja miten asetan pääni niin että posken ovat helposti saatavilla(ok, tiedän, tuo kuulosti vähintäänkin oudolta). Tähän loppuun voisin sanoa että joo, tiedän ongelmani olevani hyvin pieniä, mutta ne ovatkin mun ongelmia. Siksi kirjoitan niistä näinkin kiihkeään sävyyn :)

Iloa sulle!

EDIT: Niin ja mista tietaa brittilaisyys lahenee.. no siita etta pohdin onko Girls Aloud vai Suga(r) Babes parempi?
Niin ja eilen nain dokkarin East 17 paluusta. Oh my days! Kaikki pojat olivat vanhentuneet ja pulskistuneet. Brian oli ainoa joka naytti itseltaan. Kaikki muut paitsi Tony asuivat sukulaistensa omistamissa taloissa ja nykyisin Terry, Brian ja John ovat East 17 kolmestaan. Tony potkastiin pellolle kun han loi Briania turpaan. Etta tammosta.